Oon ollu reissussa nyt noin kuukauden ja yleisesti voin todeta, että on mennyt aika mukavasti yhtä koti-ikävä itkua lukuunottamatta (Olin valvonut siinävaiheessa yli 24h putkeen). Aika on mennyt siivillä, uskomatonta ajatella, että neljässä viikossa olen kerennyt käydä läpi kolmen eri maan maahantulokortit enkä toistaiseksi ole kokenut minkäänlaista kulttuurishokkia.
Maanantaina oli kuitenkin sellainen päivä, että
raahauduin kouluun tosi kipeenä (älkää pelätkö ei mitään ameeboja, lähinnä superilmastoinnista johtuvaa
flunssaa) että oli sellanen olo, odottaessaan taksia 45 minuuttia polttavassa
auringossa ja asfaltti alkaa tekemään
kuvioita silmissä, että nyt ei jaksa.
Lopulta kuitenkin taksi tuli ja pääsin
nukkumaan ilmastoidulle takapenkille, taksi körötteli jokea pitkin
rauhallisesti että mun ei tarvinut jäädä ruuhkaan. (Asun ihan Balin eteläosassa, Bukitin niemessä.) Siinä sitten kuitenkin taksilla ajaessa ohitettiin palmupuita, lehmiä, kalastajia samalla radiossa soiden
akustinen versio Bon Jovin its my life biisistä tajusin, että hei relaas nyt
vähän, tää on niin jees.
It's my life
My heart is like an open highway
Like Frankie said
I did it my way
I just want to live while I'm alive
'Cause it's my life
My heart is like an open highway
Like Frankie said
I did it my way
I just want to live while I'm alive
'Cause it's my life
Joka puolella näkyy kauneutta. Oon tavannu jo
tän reilun viikon aikana todella ihania ihmisiä, niin upeita Indonesialaisia, syönyt todella paljon riisiä ja liftannut. Pitkästä aikaa musta
tuntuu, että mulla on kaikki mahdollisuudet mutta siihen tarvitsee myös oikean asenteen:
Ei kipuilevaa Eevaa takapenkillä silmät kiinni
vaan reippaan seikkailijan joka jaksaa kävellä vielä parimetriä eikä jää
tienposkeen.
Kommentit
Lähetä kommentti