Sain tänään kivan yllätyksen kun tulin töihin yövuoroon. Tupa täynnä aivan sairaan kipeitä ihmisiä. Esaussa oli käyny 26 potilasta ja mulle jäi 10 ihmistä ihmeteltäväksi.
Ensinnäkin sairaala oli ihan tukossa nii eihän siellä ollu paikkoja kellekkää. Riemua repi myös narkki joka oli vetäny heroiinia muualle kuin suoneen mikä oli jättänyt kauniin tulehtuneen käden jäljelle. Pari veemäistä mummoa myös itki miksi nuoret naiset saa olla sängyssä mutta hänen täytyy olla nojatuolissa.
Tuhat ja sata kertaa "im so sorry"
"i am so sorry" "I am so sorry" jokaiselle. Erikseen. Kolme kertaa.
Lopulta saatiin paikka jokaiselle.
Lääkäri kerkes jo valituksensa mulle sanoa kun en saa kanyloida.
Lupas tehdä valituksen johtoportaaseen. sanoin että anna mennä, että en kanuloi ketään jos ei ole hätätilanne.
Lopulta yksi potilas nojatuolissa. Tramadolia naamaan ja potilas unille, lopuille korvatulpat korviin ja pahoittelut.
Edessä neljän ihmisen paperit jotka pitäisi taiteilla puhumatta kellekkään.
Mutta eihän siinä mitää eroa siihen ole mitä täällä tehdään joka päivä.
Kelsitään asioita päästä kun ei tiedetä.
Joskus mietin lujasti että miksi teen näin kiittämätöntä työtä. Mutta sit ajattelen, että jossakin sitä pitää oppia. Kai jokaisessa jutussa joku pointti on? Onhan?
Neljän viikon päästä mulla on viimeinen
työpäivä tällä osastolla. Odotan sitä.
Kommentit
Lähetä kommentti