Tällä viikolla tuntuu että about kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen.
Mulla on aina ollut päämääriä elämässäni ja mulla aina pitää olla suunnitelma. Nyt vaan tuntuu että minkä tahansa suunnitelman saan päähäni, ei se toimi. Jokaiseen tulee iso mutta tai muu mahdottomuus. En ole koskaan ajatellut, että en pystyisi olla saavuttamatta mitään, mutta joskus kun joku asia on niin vaikea, tulee mielen että onkohan tässä nyt mitään järkeä.
Pakkaan tässä samalla kamojani, muutan reilun kuukauden päästä Balille. Paljonhan tavaroita minulla ei olekkaan: omistan kolme matkalaukkua, kaksi kahvikuppia, kasan kosmetiikkatuotteita ja vaatteita. Silti matkalaukkujen pakkaaminen tuo jonkinlaisen reflektoinnin aiheen. Eräs ystäväni sanoi minulle noin vuosi sitten, että ethän sä ikuisesti voi olla koditon, jossain vaiheessahan sun pitää asettua. Vastasin tälle ystävälle, että vai onko se, mitä sä haluat? Tarviiko mun haluta samoja asioita?
Olin tuossa taannoin työhaastattelussa, jossa ensimmäistä kertaa elämässäni ongelmaksi muodostuivat työsuhteiden välissä olevat tauot jolloin olen reissannut. Haastattelijan oli vaikeaa ymmärtää miksi en ole lähtenyt valmistuttuani sairaanhoitajaksi suoraan uraputkeen (koska vakipaikkojahan jaetaan avoimin käsin) tai miksi olen lopettanut työsuhteita lähteäkseni reissuun. Toinen ongelma oli maisteritutkintoni aivan väärältä alalta. Aikaisemmin kun lapsellisesti luulin, että se tekisi minusta vahvan kandidaatin, teki se minusta nyt täyden nollan.
On väärin nähdä maailmaa, opiskella sekä oppia uusia kulttuureja. Täytyy hankkia avioimies, labradorinnoutaja, farmariauto ja omakotitalo lähiöstä. Täytyy olla vakiduuni, täytyy olla palkallinen loma, täytyy olla asuntolaina.
Vaikka pyörittelin silmiäni työhaastattelun ajan (onneksi puhelimessa että haastattelija ei nähnyt reaktiotani) on pakko miettiä, että pitääkö minun nyt asettua tähän muottiin ja keskittyä hakemaan työkokemusta yhdeltä alalta vai jatkamaan elämääni josta nautin kovasti. Kysehän ei ole siitä, että olisin 16-vuotias yksinhuoltajaäiti ilman tutkintoa, minulla on ammatti, minulla on korkeakoulututkinto ja kohta toinen. Mutta se on väärin koska olen valinnut erilaisen tavan elää.
Kysehän ei ole siitä, että en olisi kokeillut normaalia elämää mutta olen aina jäänyt kaipaamaan muuta. Jos minulla ei ole lentolippua johonkin, etsin seuraavaa mahdollista lähtöä. Jo neljä päivää töistä vapaata saa minut miettimään minne voin lähteä. Kysehän tässä ei ole aina ekstriimistä, vaan siitä että saa kokemuksia. Tiedän, tämä tapa elää ei ole kaikille, enkä pyydä ketään jättämään kotiaan ja avioimiestään. En arvostele.
On vaikeaa selittää sitä vapaudentunnetta kun saa rinkanselkäänsä ja lentolipun käteensä. Jos tasapaksu turvallinen elämä olisi mitä haluan, niin kai mä nyt sen hankkisin. Ehkä mä sitten olen kiertolainen, kulkuri. Itse ajattelen että maailmassa on vielä niin monta poukamaa mihin en ole vielä astunut varpaillani. Näen sen haasteena, en kuormana.
Terveisin elämäntapakulkuri
Mulla on aina ollut päämääriä elämässäni ja mulla aina pitää olla suunnitelma. Nyt vaan tuntuu että minkä tahansa suunnitelman saan päähäni, ei se toimi. Jokaiseen tulee iso mutta tai muu mahdottomuus. En ole koskaan ajatellut, että en pystyisi olla saavuttamatta mitään, mutta joskus kun joku asia on niin vaikea, tulee mielen että onkohan tässä nyt mitään järkeä.
Pakkaan tässä samalla kamojani, muutan reilun kuukauden päästä Balille. Paljonhan tavaroita minulla ei olekkaan: omistan kolme matkalaukkua, kaksi kahvikuppia, kasan kosmetiikkatuotteita ja vaatteita. Silti matkalaukkujen pakkaaminen tuo jonkinlaisen reflektoinnin aiheen. Eräs ystäväni sanoi minulle noin vuosi sitten, että ethän sä ikuisesti voi olla koditon, jossain vaiheessahan sun pitää asettua. Vastasin tälle ystävälle, että vai onko se, mitä sä haluat? Tarviiko mun haluta samoja asioita?
Olin tuossa taannoin työhaastattelussa, jossa ensimmäistä kertaa elämässäni ongelmaksi muodostuivat työsuhteiden välissä olevat tauot jolloin olen reissannut. Haastattelijan oli vaikeaa ymmärtää miksi en ole lähtenyt valmistuttuani sairaanhoitajaksi suoraan uraputkeen (koska vakipaikkojahan jaetaan avoimin käsin) tai miksi olen lopettanut työsuhteita lähteäkseni reissuun. Toinen ongelma oli maisteritutkintoni aivan väärältä alalta. Aikaisemmin kun lapsellisesti luulin, että se tekisi minusta vahvan kandidaatin, teki se minusta nyt täyden nollan.
On väärin nähdä maailmaa, opiskella sekä oppia uusia kulttuureja. Täytyy hankkia avioimies, labradorinnoutaja, farmariauto ja omakotitalo lähiöstä. Täytyy olla vakiduuni, täytyy olla palkallinen loma, täytyy olla asuntolaina.
Vaikka pyörittelin silmiäni työhaastattelun ajan (onneksi puhelimessa että haastattelija ei nähnyt reaktiotani) on pakko miettiä, että pitääkö minun nyt asettua tähän muottiin ja keskittyä hakemaan työkokemusta yhdeltä alalta vai jatkamaan elämääni josta nautin kovasti. Kysehän ei ole siitä, että olisin 16-vuotias yksinhuoltajaäiti ilman tutkintoa, minulla on ammatti, minulla on korkeakoulututkinto ja kohta toinen. Mutta se on väärin koska olen valinnut erilaisen tavan elää.
Kysehän ei ole siitä, että en olisi kokeillut normaalia elämää mutta olen aina jäänyt kaipaamaan muuta. Jos minulla ei ole lentolippua johonkin, etsin seuraavaa mahdollista lähtöä. Jo neljä päivää töistä vapaata saa minut miettimään minne voin lähteä. Kysehän tässä ei ole aina ekstriimistä, vaan siitä että saa kokemuksia. Tiedän, tämä tapa elää ei ole kaikille, enkä pyydä ketään jättämään kotiaan ja avioimiestään. En arvostele.
On vaikeaa selittää sitä vapaudentunnetta kun saa rinkanselkäänsä ja lentolipun käteensä. Jos tasapaksu turvallinen elämä olisi mitä haluan, niin kai mä nyt sen hankkisin. Ehkä mä sitten olen kiertolainen, kulkuri. Itse ajattelen että maailmassa on vielä niin monta poukamaa mihin en ole vielä astunut varpaillani. Näen sen haasteena, en kuormana.
Terveisin elämäntapakulkuri
Kommentit
Lähetä kommentti