Postikortteja maailmalta.

On jo kauan pitäny kirjottaa ihan perustyöstä täällä osastolla. Ihan että mikä tää sairaanhoitajan arki on. Itsehän en virallisesti ole millään osastolla töissä, mutta todella usein siellä teen töitä koska Letchmore-osastolla on hirveä hoitajapula. Yleensä herään kotona kuudelta, harvemmin syön mitään aamiaista koska ei ole nälkä, usein kyllä pakotan itteeni smoothien tai puuroa. Mehän tuodaan työvaatteet kotiin eli mennään niillä siis myös töihin. Nykyään onneksi meillä on myös töistä saadut hupparit niin omia vaatteita päällä on alusvaatteiden lisäksi vaan sukat joita roudataan bakteerien maailmaan edes takasin. Töihin kävely kestää noin 10 min ja olen siellä aina tasan tarkkaa pari minuuttia myöhässä. Kävelen siis suoraan aamurapsalle. Aamurapsalla viime yön vastuuhoitaja käy kaikki 22 potilasta, diagnoosit, aikaisemmat diagnoosit ja tämän hetken intervaatiot. Esimerkiksi  - 77 years old - Bowel obstruction - T2DM, Asthma, CVA - ED - Mobile with frame, waterlow score 11, Must 1,

Tiistaina oli vihdoinkin kauan odotettu työhaastattelu ja hupsista kun sain kuin sainkin sen työn. Itse haastattelu kesti alle 10min, jossa lähinnä kyseltiin mitä oon aikasemmin tehnyt ja milloin voin aloittaa. Seuraavaksi menin suoraan pomolle sanomaan että lopetan, kuten voitte kuvitella hän ei ollut kovin iloinen. Hän vaan käski kirjottaa irtisanomislausunnon ja vaati lyhyehkön KAHDEN KUUKAUDEN irtisanomisajan. Hikoilin kuin pieni sika koko kahden minuutin keskustelun ajan ja pomo näytti siltä että hän haluaa kyniä mut elävältä.  Seuraava duunini alkaa siis kesäkuussa ja se tulee olemaan 'discharge lounge'. Tulen siis olemaan aikalailla toimistotäti, mutta sairaanhoitajan vakityö samalla palkalla niin voin sanoo suoraan että I couldnt care less. Oon niin uskomattoman rikkii tän nykyisen työn kanssa. Tuntuu että jokapäivä oon vaan väsyneempi ja stressaantunu. Mua ei kiinnosta enkä jaksa tehdä mitään. Herään pari kertaa yössä näkemään painajaisia ja otan vaan nyt siis oman ter

Pari viikkoa on taas vierähtänyt rakkaassa ihanassa Watford generalissa. Eilen nukuin ensimmäisen kerran ikinä pommiin. En yhtään ihmettele kun nukun nykään niin huonosti. Olin kuitenkin töissä jo 7.30 niin ei mitään hätää, hommiin vaan. Tässä on itse kukanenkin ollu hermoromahduksen partaalla mikä osoittaa vaan, että kuinka tärkeää on nukkua yönsä hyvin. Ensiviikolla oon menossa työhaastatteluun dischargeloungeen eli kotoutusoastolle. Täällä sairaalassa on oma osastonsa kotoutujille, joka helpottaa sairaalan ressiä, koska potilaat voidaan lähettää osastolle odottamaan papereita ja lääkkeitä, mikä vapauttaa paikan osastolta. Sairaala on itsessään valtava ja sen on pakko kulkea kokoajan vauhdilla, ei ole päivääkään, etteikö ensiapu olisi yltäpäältä täynnä ja potilaita pitkin käytäviä. Itsessään työ ei tule olemaan kauhean vaativaa, lähinnä lääkkeitä ja puhelimeen vastaamista, mutta teen mitä tahansa että pääsen stressaavasta ympäristöstä pois. Kaikki on silti ihan hyvin vaikka tää e