Heräsin aamulla todella positiivisin mielin vaikka koko dormi oli täynnä kuorsaajia ja putosin sängystä (!) lähdin matkaan otsalampun kanssa koska oli sysipimeää. Ennen kolmen kilometrin matkaa sain mojovan rakon kantapäähäni edellisen päälle ja se alko vuotaa vertaa. Tiesin että matkaa on vaan jatkettava.
Koko matka oli yhtä ylös ja alas menoa. Maasto oli todella vaikeakulkuista ja täytyi katsoa kokoajan mihin astui. Aurinko ei paistanut ja koska olin niin korkealla ilma oli yhtä sadepilveä. Eteenpäin vaan. Alaspäin tullessa mieli alkoi kuitenkin olemaan vain apeampi ja apeampi. Verta oli tullut molempien sukkien läpi ja rakkolaastarit eivät vaan halunneet pysyä paikallaan. Kärpäset alkoivat myös kiinnostua rakostani. Yritin pysyä reippaana mutta reissu ei vaan edennyt, liikuin eteenpäin uskomattoman hitaasti. Jokainen kilometri kesti tuskallisen kauan koska laskua oli niin paljon. Kun matkaa oli 7 kilometriä ei auttanut kuin itkeä. Koko tunnin vaan nyyhkytin. Onneksi perässäni tuli kokoajan ihmisiä koska ilman olisin jo jättänyt leikin kesken. Mutta matka ei silti loppunut, taas tuli pieni nousu ja lasku ja nousu ja lasku. Eikö tämä ikinä lopu!
Viimeisen kilometrin kuljin irlantilais naisporukan kanssa. He olivat niin iloisia ja positiivisia etten kehdannut valittaa. Kun pääsin viiden henkilön dormiini olin todella iloinen. Join pari lasia viiniä ja mieleni alkoi taas kohentua kunnes pääsin suihkuun haavoineni. Voi sitä kirvelyä ja tuskaa.
En ole vielä päättänyt mitä teen huomenna. Vaihdanko kengät taas ja kävelenkö vai otanko taksin ja bussin. Jalkani sanoo lepo mutta mieleni sanoo kävele.
Kommentit
Lähetä kommentti